Ekologinen omatunto

Meidän autossa on nyt viikon ajan kulkenut mukana Lidlin muovikassi täynnä kulahtaneita paitojani. Sellaisia pesukoneessa neliöiksi muuttuneita ja nukkaantuneita trikoopaitoja. Paljon käytettyjä vaatteita siihen nähden, mitä H&M:n paitojen nyt edes odotetaan kestävän jokseenkin hyvännäköisinä. Kassi ei ole päätynyt roskikseen, koska ajoittain kuvittelen, että ehtisin leikellä ne vielä vaikka siivousräteiksi tai kuteiksi ja virkata niistä vaikka uusi vessan matto. No, tänään viimein annoin periksi ja viskasin kassin menemään.

Minulle on todella vaikeaa pistää tavaraa roskiin. Näen silmieni edessä välittömästi ne jätevuoret, joita kaatiksilla on. Siihen samaan kuvaan ilmestyy myös likaisissa vaatteissa kulkeva alle kouluikäinen tyttö, joka perkaa jätekasaa. Okei, ei meillä Suomessa sellaista ole, mutta isossa kuvassa kyse on koko planeetastamme. Siksipä olen yrittänyt parhaani mukaan laittaa tavaraa kiertoon tai niin sanotusti käyttää loppuun.

Ekologinen omatunto on itseasiassa jo vähän muotisana. Se tuntuu kolkuttavan etenkin keskiluokkaisilla kaupunkilaisnaisilla.

Luin taannoin lehtiartikkelin, jossa haastateltiin ammattijärjestelijää. Naisella oli myös hieno englanninkielinen titteli - professional organizer. Ihan totta.  Hänen ja monien muiden samanlaisten ammattina on käydä järjestämässä ihan tavallisten suomalaisten kaappeja. Monet hänen asiakkaistaan kertoivat, etteivät saa tyhjennettyä kaappeja roinasta ekologisten paineiden vuoksi: tuntuu pahalta viedä kamaa tunkiolle ja aiheuttaa jätettä. En siis todellakaan ole ainoa. Kaksinaismoralististahan se toki on laittaa joku muu tekemään likainen työ puolestaan, mutta tapansa kullakin.

Itse pelaan plus-miinus-nolla -peliä omatuntoni kanssa. Voin ostaa uuden paidan, kaapin, kengät, lakanat tai muuta sellaista hyvällä omallatunnolla, jos saan jotain vanhaa kiertoon. Viikko sitten soitin pakolaisten vastaanottokeskukseen, josko siellä olisi tarvetta lakanoille ja pyyhkeille. Vastasivat kiitos ei. Kuulin, että löytöeläintalot ottaisivat lakanoita mielellään vastaan. Pitänee kiikuttaa kissatalolle tekstiilit. Mutta mutta, kumpi kuormittaa luontoa enemmän: Autoralli vajaan kymmenen kilometrin päähän vai pussilakana kaatiksella tai no energiajätettähän se on. Liian vaikeaa...

Ei nimi miestä pahenna, mutta entä antotapa?

Molemmat lapsemme on kastettu kirkkoon. Meille se oli aika helppo päätös, vaikka emme uskovaisia olekaan. Siis sillä tavalla, että kävisimme joka sunnuntai jumalanpalveluksessa tai rukoilisimme iltaisin. En edes tiedä, mitä uskon ja mihin. Mitä loppujelopuksi uskominen on? Liian laaja kysymys nyt tässä pohdittavaksi. Kuulumme siis kirkkoon.

Yllättävää on kuitenkin ollut se, että moneen otteseen olen joutunut selittämään sitä, miksi lapsemme on kastettu kirkkoon? Taidamme olla perheenä vähemmistössä asian suhteen. Karkean arvion mukaan noin kaksi kolmasosaa tuttavaperheistämme kun on valinnut nimen rekisteröinnin ja nimiäisjuhlat.

Koska asiasta raportoiminen muille on jäänyt vaivaamaan minua, aloin pohtia, miksi minun pitää sitä selittää, sillä enhän kyseenalaista muidenkaan valintaa olla kastamatta?

Uskonnolla, uskomisella ja etenkään ev.lut. kirkolla ei mene kovinkaan lujaa esimerkiksi urbaanien kaupunkilaisten keskuudessa. Valloilla on hiljainen sanomaton ajatus, jonka mukaan ev. lut uskominen on jotenkin yksinkertaisen ihmisen hommaa. Vähän junttiakin. Ja luonnollisesti lapsen kastaminen tuollaisten vähäjärkisten joukkoon on ihan vihon viimeinen teko. Kuitenkin samaan aikaan kun yhä useampi nuoripari päivittelee kastamistouhua, muutaman vuoden päästä sieltä punavuorelaiskaksiosta tulee kutsu kirkkohäihin. "Kun se on niin ihanan perinteikästä". Kirkkohäät ja avioliiton siunaaminen ei ikään kuin olekaan kirkollinen toimitus, vaan kiva pikantti lisä siihen hääfiestaan.

Kuopuksen kastetilaisuus oli lämminhenkinen ja kaunis. Pappi otti avoimin mielin ideoitamme vastaan. Hän sanoi, että virret voi jättää hyvin pois, jos ahdistaa, ja yksi kirkkoon kastettu kummi riitti seurakunnalle. Toiset kummit eivät kuuluneet kirkkoon, mutta he saivat myös kummitodistukset. Kirkko, ainakin oman kokemukseni mukaan, on hyvin suvaitsevainen. Itse kerroin papille suoraan, mistä en pidä ja mistä pidän. Mielestäni minulla on siihen oikeuskin, olenhan kirkollisveron maksaja.

Oikeastaan katsoisin, että suvaitsevaisuutta, jota arvona oikeutetusti pidetään coolinaa myös Punavuoressa, löytyykin enemmän kirkosta. En tarkoita, etteikö valinnastamme saisi kysyä, mutta usein ihmetyttää se, miksi utelun liikkeellepanev voima on närkästys?

Lahjakkaat joululahjat

Tässä lähipäivinä on kahakoitu lehtien sivuilla joulukuvastoista. Eli siis lelukuvastoista. Kuluttajavirasto suosittaa, että ne pitäisi postittaa koteihin suljetussa kuoressa, jotta lapset eivät lähtisi kuolavaluen niitä heti pläräämään ja listaamaan toiveitaan. En ota kantaa suoraan tähän asiaan, mutta totuushan on se, että suurimmalla osalla meidän suomalaisten lapsista on leluja ja materiaalista virikettä niin paljon, että paras joululahja olisi vaikka lahjakortti lumilinnan rakentamiseen pihalle isän ja äidin kanssa tai vaikka yhteinen leffareissu.

Tuttavan lapsi ei osannut muuten vastata äidilleen, mitä hän toivoi joululahjaksi. Kaikkea kun on jo. Ajatella, että lapsi ei keksinyt mitään. No, tovin mietittyään hän keksi - tikkariteline. TIKKARITELINE!.

Joulun lähestyessa olen alkanut pähkäillä omia lahjojani, siis niitä, mitä haluan antaa muille, ja sitä kenelle niitä haluan antaa. Päätin, että tänä jouluna paketin saa ainakin Pihlajamäen terveyskeskuksen väki, oma gynekologi, kampaaja, ihanat naapurit ja tyttären päiväkodin "tädit". Näille on myös helppo keksiä annettavaa, koska se voi olla mitä vain. Muistaminenhan on tärkeintä. Osoitus, että välitän siitä, mitä olet eteeni tehnyt vuoden aikana ja kiitokset. Läheisille lahjojen hankkiminen on kaikkein vaikeinta. Okei, puolisosta ja lapsista nyt usein tietää mitä ne tarvitsevat, jos jotain tarvitsevat. Mutta entäs nämä "vaihdetaanjokavuosilahjat" tuttavat? Pakko on jotain pakettiin kääräistä ja sitten sinne menee kaiken maailman härpäkettä ja kynttilänjalkaa.

Lahja on paras, kun se yllättää ja tuottaa jonkin tunnereaktion. Hyvän mielellään. Luin jonkun naistenlehden keskustelupalstalta kun päiväkodinohjaaja kertoi parhaasta joululahjastaan. Se oli hoitolapsen antama paperi, jossa luki: olet maailman paras hoitotäti. Toinen lasten kanssa työskentelevä puolestaan sanoi, että paras lahja oli ollut pyöräilykypärä. Yksi lapsista oli ollut huolissaan, kun hoitaja oli tullut töihin koko syksyn pyörällä ilman kypärää.